Vaikka orkideoiden pitkä viljelyperinne yleensä liittyy monimutkaisiin, usein monisukupolvisiin hybrideihin, Neofinetia falcatan tapauksessa kyseessä on paradoksaalisesti kasvilaji, jota on viljelty noin 400 vuoden ajan.
Ensimmäinen dokumentoitu viljelytapaus tästä lajista on Kanbun-kaudelta (1661–1673) keskiaikaisessa Japanissa, mutta näiden miniatyyrivandojen kasvatus sai merkittävää suosiota Edo-kaudella, jolloin saatavilla olevien lajikkeiden monimuotoisuus kasvoi huomattavasti.
Orkideoiden Neofinetia falcata omistaminen ja kasvattaminen oli pääasiassa daimyojen (japanilaiset aateliset) ja varakkaiden samuraiden etuoikeus, minkä vuoksi lajia kutsutaan Japanissa myös Fuukiraniksi (fuuki = arvo, vauraus, sosiaalinen asema) ja myöhemmin muualla maailmassa "samuraien orkideaksi". Tämän lajin viljely juurtui niin vahvasti japanilaiseen yhteiskuntaan ja liitettiin niin vahvasti korkeaan sosiaaliseen asemaan, että arvokkaan ja erikoisen yksilön esittely saattoi olla syynä myöntää kyseiselle henkilölle maa-alueita ja omaisuutta. Siitä huolimatta, että tällaisia kasveja sai omistaa vain hallitseva luokka, keskiaikaisen japanilaisen yhteiskunnan monimutkainen etiketti johti sääntöjen luomiseen myös tapahtumille, joissa näytteillä olevia yksilöitä katsottiin. Esimerkiksi shogunin orkideoita katsottaessa vierailijoiden oli peitettävä suunsa paperilla, ja kasvit suojattiin näytöillä, jotta estettiin niiden saastuminen myös läsnäolijoiden hengityksestä. Nykyään tunnetaan yli 2200 Neofinetia falcata -lajiketta, joiden koko vaihtelee 2 cm:stä 17,5 cm:iin.
Laji esiintyy Pohjois-Kaakkois-Aasiassa, ja sen luonnollinen levinneisyys kattaa Kiinan, Korean ja Japanin. Alun perin se luokiteltiin Neofinetia-sukuun, mutta nykyään, järjestelmällisten tarkistusten jälkeen, se on liitetty Vanda-sukuun.
Lajin suojelustatus on VU (haavoittuva) IUCN:n punaisella listalla.
Neofinetia falcata löydettiin alun perin Thunbergin toimesta Etelä-Japanista, missä se kasvaa Nagasakin sataman läheisillä kukkuloilla Kyushun saarella, ja sen esiintyminen on myöhemmin vahvistettu myös muilla Japanin saarilla (Honshu ja Shikoku).
Neofinetia falcatan hyväksytyt synonyymit ovat Aerides thunbergii, Angorchis falcata, Angraecopsis falcata, Angraecum falcatum, Finetia falcata, Holcoglossum falcatum, Limodorum falcatum, Nipponorchis falcata, Oeceoclades falcata, Oeceoclades lindleyi, Orchis falcata, Orchis fuciflora, Vanda falcata, Vanda pygmaea.
Laji kuvattiin ensimmäisen kerran H.H. Hu:n toimesta vuonna 1925, arvostettu kiinalainen kasvitieteilijä (Hu Hsien-Hsu, 24. toukokuuta 1894 – 16. heinäkuuta 1968) ja aikansa vaikutusvaltainen perinteinen tutkija, joka tunnetaan Kiinan kasvitaksonomian isänä ja modernin kasvitutkimuksen aloittajana. Hän opiskeli aluksi Kiinassa, Pekingin keisarillisessa yliopistossa, mutta vuoden 1911 vallankumouksen jälkeen matkusti Yhdysvaltoihin, missä suoritti tutkintonsa Kalifornian Berkeley-yliopistossa. Hän palasi Kiinaan, jossa hänestä tuli jäsen ja opettaja Nankingin normaalikoulussa ja myöhemmin Etelä-Kiinan kansallisessa yliopistossa, joka myöhemmin muutti nimensä Keskus-Kansalliseksi yliopistoksi ja Nankingin yliopistoksi. Hän matkusti uudelleen Yhdysvaltoihin vuonna 1923, missä hän sai tohtorin tutkinnon Harvardin yliopistosta. Vaimonsa kuoleman jälkeen Nankingissa hän erosi Etelä-Kiinan yliopiston biologian laitokselta ja ryhtyi kokopäiväiseksi tutkijaksi Kiinan tiedeseuran biologian instituutissa. Hän oli Fan Memorial -biologian instituutin perustajajäsen Pekingissä vuonna 1928 ja perusti Lushanin kasvitieteellisen puutarhan vuonna 1934 sekä Yunnanin maatalous- ja metsätieteiden instituutin, joka myöhemmin nimettiin Kunmingin kasvitieteelliseksi instituutiksi Kiinan tiedeakatemian alaisuudessa vuonna 1938.
Vaikka Neofinetia falcata -laji löydettiin alun perin Kyushun saarelta Nagasakin sataman läheltä, sitä on myöhemmin löydetty myös Honshun, Shikokun, Yakushiman, Tanegasiman, Okinawan saarilta sekä Kiinasta ja Koreasta.
Neofinetia falcata kasvaa kalliopaikoilla kivillä, mutta myös usein epifyyttinä lehtipuiden oksilla, mikä antaa kasveille voimakkaan valon saannin talvella ja varhain keväällä. Kasvun erityispiirteen vuoksi, tiettyyn kulmaan oksien akselin suhteen, sadevesi ei jää lehdille tai niiden kiinnityskohtaan varressa. Se suosii melko viileää ilmastoa ja kasvaa 6–15 cm kokoiseksi.
Anatomisesti siinä on lyhyt, sivulta litistynyt varsi, yksivartinen kasvu, jonka tyvellä on kaksinkertaiset, nahkeat, lihavat, 5–10 cm pitkät, lineaariset ja sirppimäiset lehdet. Kukinta tapahtuu jopa 7 cm pitkissä, harvoissa, oksan kainalossa kasvavissa tertuissa, joissa voi olla 2–10 kukkaa vartta kohden. Kukinta on jatkuvaa varhaisesta kesästä syksyyn, ja kukat tuoksuvat yöllä. Kukat ovat yleensä puhtaanvalkoisia, halkaisijaltaan noin 3 cm, ja niissä on jopa 3,7 cm pitkä taaksepäin kaartuva kannus. Takalehti ja sisemmät terälehdet kaartuvat yläosastaan taaksepäin, kun taas ulommat terälehdet kaartuvat alaspäin ja ulospäin. Lyhyt kolmiliuskainen huuli liittyy suhteellisen alhaalla olevaan takakannukseen.
Neofinetia falcatan valon säteilyn intensiteetin tarve on 20000–30000 luksin välillä.
Kasvun optimaalinen lämpötila "samuraikukkaselle" on 26–31 astetta päivällä ja 19–23 astetta yöllä. Talvella päivälämpötilat ovat vähintään 12–13 astetta ja yölämpötilat vähintään 3–4 astetta.
Neofinetia falcata suosii korkeita kosteusarvoja, 80–85 % kesällä, jotka voivat laskea 60–75 %:iin muina vuodenaikoina.
Tämän lajin kasvualustana on useita vaihtoehtoja. Kasvi voidaan kasvattaa menestyksekkäästi korkkilautasilla, kuorilautasilla tai erityisillä kasvualustoilla, jotka on valmistettu rahkasammalesta tai osmunda-saniaisen juurista. Lautasilla kasvatettaessa suositellaan tiheää ja runsasta kastelua erityisesti kesäaikaan korkean kosteustarpeen varmistamiseksi. Perussääntönä kastelu tehdään päivittäin lämpimänä vuodenaikana. Substraatin vaihto suositellaan joko myöhään talvella tai varhain keväällä. Suositeltu substraatti ja perinteisesti käytetty on tuore tai kuiva rahkasammal, joka peittää juuret, ja tällöin muodostettu paketti asetetaan varovasti ruukkuun siten, että kasvin tyvi nousee ruukun reunojen yläpuolelle. Vaikka juurien ohuiden osien vahingoittuminen uudelleenistutuksen yhteydessä on mahdollista, niiden poistamista ei suositella, koska niillä on suuri uusiutumiskyky, kunhan ne pysyvät elävinä eivätkä ole vaurioituneet sienistä tai bakteereista.
Kastelun tulee noudattaa luonnollista ilmastomallia, jossa sateisin kausi kestää keväästä syksyyn. Tänä aikana kastelu on tiheää ja runsasta, eikä substratin anneta kuivua kahden kastelun välillä.
Kasvukauden aikana kasveja lannoitetaan viikoittain 25–50 %:n laimennoksella valmistajan suositellusta annoksesta. Syksyllä voidaan käyttää lannoitteita, joissa on vähemmän typpeä ja enemmän fosforia, parantamaan seuraavan kauden kukinnan laatua ja elvyttämään uusia kasvustoja talven alussa.
Substraatin runsaasta huuhtelusta suositellaan huolehtimaan mineraalikerrostumien kertymisen estämiseksi, jotka johtuvat käyttämättömästä lannoitteesta ja voivat kerääntyä juuriin aiheuttaen niiden palamista.
Lepojakso, joka toteutetaan kylmänä vuodenaikana, keskittyy pääasiassa veden saannin vähentämiseen. Kylmissä olosuhteissa kasvatettavien yksilöiden kohdalla vähennys on merkittävä, mutta substratin täydellinen kuivuminen ei ole sallittua; tässä tarkoituksessa suositellaan sumutusta aamuisin ja satunnaista kastelua kahden viikon välein. Kastelut suositellaan tehtäväksi aurinkoisina päivinä, voimakkaassa valossa. Lepojakson aikana lannoitteiden käyttö lopetetaan.
Haluatko nähdä lisää artikkeleita ja kartuttaa tietämystäsi? Tämä artikkeli on tarjolla ilmaiseksi, mutta voit tukea secretgarden.ro jätä arvostelu tähän:
Google: Arvostelu Googlella
Facebook: Arvostelu Facebookissa